keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Syömishäiriötä sairastavien hoitoa kehitettävä

Erään potilaamme kirjoitus Keskisuomalaisessa sunnuntaina 11.9 on lukemisen arvoinen. Vaikka meidän toiminta Syömishäiriöklinikalla nyt päättyy, ei se tarkoita suinkaan, että työ syömishäiriötä sairastavien parissa päättyy. Päinvastoin. Kun erikoistuneen syömishäiriöhoidon tarjoaminen yksityisesti loppuu, tulee kuntien ehdottomasti panostaa kohdennetun hoidon tarjontaan laadullisesti. Tiedän paikkakuntakohtaisia eroja olevan mm. resursseista johtuen, enkä oletakaan, että nyt yhtäkkiä resursseja löytyisi juuri tämän potilasryhmän auttamiseen. Mutta ihmisiä löytyy. Ja se riittää.


Jos jotakin olen työstäni 6 vuoden aikana oppinut niin sen, että hoidossa avainasemassa on potilaan/ asiakkaan kohtaaminen persoonana, ei vain sairastavana, nähdä ihminen oireiden takana. Ei vain diagnooseina ja oireina. Toinen olennainen tekijä liittyy siis työntekijään, kohtaajaan, kuuntelijaa, auttajaan. Tätä työtä ei voi tehdä virkapuku päällä, roolin takaa. Tässä työssä tarvitaan todellista kontaktia, uskallusta avautua olemaan aidosti läsnä sairastunutta kohdatessa. Oikeasti kuunnella. Oikeasti auttaa. Ja halua kuunnella ja auttaa. Sairauden voittamiseen tarvitaan luottamuksellinen suhde. Rehellisyys ja avoimuus ovat tehokkaimpia aseita tätä häpeään, syyllisyyteen ja salailuun tukeutuvaa sairautta kohtaan. Tarvitaan paitsi rehellisyyden vaatimista myös rehellisyyden mahdollistavan ilmapiirin ja suhteen luomista. Sairastuneen on kyettävä olla rehellinen itselleen ja auttajilleen, mutta vastavuoroisesti auttajan on annettava mahdollisuus sairastuneelle tuoda esille heikkoutensa ja salaisuutensa joutumatta tuomiolle niistä.

Sairautta vastaan toimitaan yhdessä, ei vastakkain. Se tulisi muistaa jokaisessa kohtaamisessa. Kukaan sairastunut ei halua oireilla. Kukaan sairastunut ei halua valehdella ja tuottaa pettymyksiä. Päinvastoin, he pelkäävät pettymysten tuottamista toisille. Oireilujen peittäminen voi olla myös tapa pitää hoitava henkilökunta ja läheiset tyytyväisinä, vaikka se valheellisuudelle perustuisikin. Mutta avoimena oleminen tarkoittaa samalla riskiä tulla satutetuksi, riskiä saada rangaistuksia ja riskiä joutua kohtaamaan ikäviä tunteita, joita itsessä ja toisissa herää. Voi olla helpompaa salailla kuin olla avoin. Sairaus satuttaa jo tarpeeksi, rankaisee päivittäin, haukkuu ja moittii. Siihen päälle ei kaipaa enää moitteita toisilta ihmisiltä. Tästä näkökulmasta avoimuus sairastuneelta ansaitaan ottamalla vastaan tunnustukset hellästi, tuomitsematta.  Oireilua ei sallita eikä katsota läpi sormien, mutta ihmistä oireiden takana ymmärretään ja rohkaistaan.  Hiljalleen oireita ei enää tarvita oman itseluottamuksen pönkittämiseksi, suojaksi kylmältä ja epävarmalta maailmalta, vaan uskalletaan tukeutua vaikeuksissa toisiin ihmisiin, kun opitaan luottamaan, etteivät he jätä, petä, syyllistä tai torju, vaan ottavat avosylin vastaan, lohduttavat ja auttavat eteenpäin.  Sairaudesta toipumisessa on pitkälti kyse myös korvaavien tai korjaajien kokemuksien saamiselta. Monella sairastuneella kun on jo kurjia kokemuksia elämästä.


On vielä yksi asia, millä tehostetaan syömishäiriötä sairastavan hoitamista. Itsetuntemus. Ja nimenomaan hoitavan henkilökunnan tai läheisten itsetuntemus. Luottamus ja rehellisyys ovat aina kahden kauppa. Jos sitä vaaditaan toiselta osapuolelta, on sitä annettava myös itse. Ja paras tapa olla itse avoin ja rehellinen, on olla sitä ensin itselleen. Lisäksi itsetuntemukseen liittyviä prosesseja läpikäyneenä osaa niitä ohjata myös toiselle. Uskaltaisin väittää, että syömishäiriön läpikäynyt tulee tuntemaan itseään ja omaa elämänhistoriaansa paremmin kuin keskivertoihminen, varsinkin ikävaihe huomioiden. Harvempi kaksi- tai kolmikymppinen joutuu pohdiskelemaan niin syvällisiä asioita, mitä sairastuneen on pakko käydä läpi. Tämä tekee toipumisesta myös haasteellisen. on ehkä helpompi ymmärtää, miksi sairaus pitää otteessaan niin kovasti. Miksi sairastunut "ei vain ala syömään", "ei vain lopeta oireiluaan". Omien kipeiden asioiden käsittely ei ole kivaa. Sitä ei ehkä tekisi vapaaehtoisesti.

Mutta sairastuneen on pakko tehdä se työ. Sillä sairaus ei ole oireissa, vaan se on ihmisessä. Se on hänen luonteenpiirteissään, persoonallisuudessaan, kokemuksissa, tunteissa, ajattelussa ja teoissa. Sitä ei voi noin vain irroittaa. Ei ole OFF-nappulaa, vaikka niin monta kertaa sitä potilaat toivovatkin. Valitettavasti ahdistus, omat pimeät paikat ja pelot on käytävä läpi. Siihen sairastunut tarvitsee apua. Siihen tarvitaan ymmärrystä, hellyyttä, huolenpitoa, aitoa kohtaamista.

Vaikka Syömishäiriöklinikalla valot sammuvat, usko ja toivo jokaisen syömishäiriötä sairastavan toipumiseen ei sammu. Työtä, jota teimme 6 vuoden ajan antautumuksella, sydämellä, täytyy muiden jatkaa. Sitä työtä eivät tee koneet, suunnitelmat, sänkypaikat, pillerit ja maksusitoumukset, vaan sitä työtä tekevät ihmiset. Tiedän näitä ihmisiä, hyviä hoitajia, lääkäreitä ja terapeutteja olevan Suomen täynnä.  Jatkakaa hyvää työtä, kehittäkää hoitomalleja ja -käytänteitä, mutta ennen kaikkea kehittäkää itseänne ihmisinä. Uskaltakaa kohdata sairastunut, pudottaa maskit, olla läsnä ja luoda kohtaamiselle ilmapiiri, jossa sairastunut uskaltaa paljastaa oman sisimpänsä. Olkaa sairastuneelle se vanhempi, se puoliso, se ystävä, jota hän on jäänyt vaille, paikatkaa hänen haavojaan ja luokaa uskoa tulevaan. Sillä sitä he ennen kaikkea haluavat. Kuulla juuri Sinulta, että hän voi toipua, että hän on toipumisen arvoinen, että on elämää sairauden ulkopuolella.  Että vaikka juuri nyt pelottaa ja kaikki tuntuu toivottamalta, tulee parempia hetkiä ja hiljalleen parempia päiviä. Että elämä lopulta kuitenkin voittaa.

Näin minä uskon ja olen nähnyt. 

-Katja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti