Potilaiden tapaamisia, ateriasuunnittelua, ruokapöytäkeskusteluja, kaupassakäyntiä ja ruoanlaittoa, läheisten tapaamisia, sähköpostin lukemista ja lähettämistä, materiaalin luomista ja opiskelua, ryhmän vetämistä, palavereita, yhdessä tekemistä ja olemista. Siinä kiteytetysti työviikon sisältö. Yksikään päivä tai viikko ei ole samanlainen, syömishäiriön eri vaiheet näkyvät ja kuuluvat klinikalla.
Tapaan potilaita vähintään ohimennen päivittäin, yksilötapaamisia on noin kerran viikossa. Koska ruoka ja syöminen on sekä ystävä että vihollinen, ristiriitaisten ajatuksien ja tunteiden käsittely ovat iso osa tapaamisten sisältöä. Välillä käydään läpi kuulumisia kevyemmin, välillä uidaan syvissä vesissä. Siihen mukaan ujutetaan ateriasuunnitelman päivittämistä, ruokahaasteita, suunnittelmia ja kokeilujen läpikäyntiä. Kuuntelua, keskustelua, ohjausta ja tukea. Välillä aiheena on elämä yleensä, syöminen kun on muutakin kuin ruokaa. Syömiseen heijastuu laaja skaala elämäkokemuksia, tunnetiloja, pelkoja ja toiveita. Ruoka vain sattuu olemaan konkreettinen hallinnan väline, jonka avulla voi yrittää pitää päänsisäistä kaaosta ruodussa. Joskus pyrkimys hallintaan vain luisuu sairaalloisen kontrollin puolelle ja sairaus astuu kuvioihin mukaan. Minun tehtävänäni on omalta osaltani ohjata päästämään irti haitallisesta kontrollista ja oppia luottamaan siihen, että elämä kantaa.
Jokaiselle potilaalle laadin hoidon alussa oman yksilöllinen ateriasuunnitelman, joka seuraa potilaan hoidossa alusta loppuun asti ja muuttuu hoidon mukana määrällisesti kuin sisällöllisesti. Tavoitteena on rennompi suhtautuminen syömiseen ja monipuolistuva ruoka-ainevalikoima samalla ravitsemustilaa korjaten. Teoriassa helpompaa kuin käytännössä, sen voin vakuuttaa. Lisähaastetta ja samalla mielekkyyttä tuo potilaiden erilaisuus, toimintakaavoja on yhtä monta kuin on potilastakin. Kullakin on omat lähtökohtansa, omat haasteensa, omat oireensa, vaikka sairaus nimellisesti olisikin sama. Nähdä ihminen sairauden takana, oppia tuntemaan se todellinen tyttö tai poika, nainen tai mies, kaiken sen laihduttamisen, ahdistuksen, ahmimisen ja oksentamisen, pakkoliikkumisen tai muun itseään tuhoavan käyttäytymisen takaa, on kuitenkin kaiken työn arvoista. Ihania persoonia isolla P:llä alkaa kuoriutua päivä päivältä. Joskus olen miettinyt, miksi tämä julma sairaus iskee juuri kaikkein mahtavimpiin tyyppeihin.
Potilaiden kohtaaminen pakottaa kohtaamaan myös elämää syvällisemmin, pohtimaan ja miettimään, kysymään miksi, miksi ja miksi. Omaa elämää, sen eri vaiheita, itseä ja omaa sisäistä maailmaa olen näiden työssäolovuosien aikana penkonut enemmän kuin ikinä. Uskon, että tätä työ vaatii paitsi luontevaa suhtautumista syömiseen myös itsensä kanssa sinuna olemista. Tiettyä nöyryyttä on siis oltava ja valmiutta oppia ja muuttua tarpeen tullen. Se ei ole lainkaan huono asia. Itse asiassa näen elämän paljon laajemmin tänä päivänä kuin vaikka viisi vuotta sitten. Samaa asennetta, joustavuutta ja rohkeutta pyrin välittämään potilailleni.
Syömishäiriöklinikan toiminnasta tarkemmin osoitteessa www.syomishairioklinikka.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti